#Kutsu mua

Siitä on kohta kaksikymmentä vuotta, mutta vieläkin mua hävettää. Kukaan ei kutsunut rumilla nimillä. Kukaan ei potkinut. Kukaan ei haukkunut. Kukaan ei sylkenyt päälle. Kukaan ei varastanut reppua. Mutta kävi kuitenkin niin, että mussa oli jotain niin epäkelpoa, että ystäväni päättivät jatkossa jättää kutsumatta mut mukaan. 

Äärettömän tärkeänä pitämäni #kutsumua kampanja on pyörinyt viime päivinä sosiaalisessa mediassa. Mä haluan tällä kuvalla tuoda näkyviin oman tarinani. Aina kyse ei ole siitä mitä sanotaan, vaan siitä että ei sanota mitään. En vieläkään osaa tai häpeältäni kehtaa kirjoittaa kokemuksistani tämän tarkemmin. Sitä paitsi, mun olisi varmasti pitänyt jo antaa olla. Sitä tikulla silmään, joka menneitä muistaa, eikö?

Tänään sovimme konferenssin päätösjuhlan jälkeen menevämme muutaman tutkijan kesken päivälliselle. En tuntenut heitä entuudestaan, mutta olimme jutelleet tovin ja tunnelma oli leppoisa. Annoin käyntikorttini yhdelle heistä. Hän sanoi laittavansa viestiä myöhemmin, jotta voimme sopia missä tavataan. Minä en tajunnut pyytää kenenkään puhelinnumeroa. Kello tuli kahdeksan, kello tuli yhdeksän, mutta viestiä tai puhelua ei tullut. Hain take away subin hotellihuoneeseen ja kävin kirjoittamaan.

Ulkopuolelle jäämisen kokemus on jotain sellaista, joka saa 26-vuotiaan uskomaan, että mua ei haluttu yhteiselle päivälliselle, koska sanoin jotain tyhmää - tai ehkä olin ruma, nolo ja huono. Ulkopuolelle jääämisen kokemus saa etsimään syitä itsestä. #Kutsu siis muut mukaan, jooko?

-Sini

Alppien valloitus kasvispolttoainetta koneessa

Eilen valitin itävaltalaista ruokaa ja epäolemisen tilaa. Koska valittaminen ei oikein sovi pirtaani, päätin tänään korjata tilanteen. Alla kuvallinen reportaasi korjausliikkeestä.

Puolilta päivin tapahtui seuraavaa: Hylkäsimme yliopiston ja konferenssilounaan. Kävimme ravintolassa nimeltään Chez Nico. Chez Nicossa oli yksi lounasmenuvaihtoehto ja yksi söötti kokki. Ehkä Nico itse? Oli kuka oli, mutta söötti oli jokatapauksessa.

Alkuruoka oli mangoldikeitto. Seuralaiseni osuvasti totesi, että keitto oli kuin sauna suussa. Tulista ja kuumaa, mutta samaan aikaan pehmeää ja pyöreää. 

Ruokakeskustelut pyörivät terveyspsykologien ekologisen vastuun ja kansallisten ravitsemussuositusten ympärillä. Samaan aikaan sukat pyörivät jaloissani, kun herkuttelin annnoksella kasvisratatouillea, persilja-kvinoa-höystöä, jogurttikastiketta, kurpitsaa ja hummusta.

  

Jälkiruokana Chez Nico tarjoili hajuvesihötäkkää, eli laventelimoussea, keksimuruilla, karhunvatukoilla ja punajuurikiehkuroilla. Itse hyppäsin yli tämän makuelämyksen, mutta otin kuvan iloksenne. Kukkaro keveni noin viidellätoista eurolla. Inte paha.

Hyvin tankattuna, moottori täynnä kasvispolttoainetta lähdimme iltapäivän konfasessioiden jälkeen  valloittamaan Alppeja gondolilla. Omnipotenssin vallassa minä ja bulgarialainen matkatoverini Eliza pyysimme gondoliliput vain vuoren huipulle. Alas tultaisiin patikoiden, kierien tai kontaten.

Näkymät ylhäällä salpasivat hengen. Myös oheneva vuoristoilma hoiti oman osansa tehtävästä.

Mäen nyppylältä alas katsellessa olo oli mitä elävin eikä epäolemisen tilasta ei ollut enää tietoakaan. Ainut looginen asia, mitä terveen aikuisen ihmisen mieleen tulee tällaisen onnen tunteen vallassa tehdä on tietysti lankuttaa. Niinpä lankutimme:

Matka reilun parin kilometrin korkeudesta laaksoon oli täynnä hurjia tilanteita. Kohtasimme vuoristossa lähietäisyydellä vaarallisia vuorieläimiä, joilla oli uhkaavasti kilkattavat metallikellot kaulassaan.

Kanssakulkijani Elizan olin tavannut ensimmäistä kertaa eilen lounaalla. Laskeutuessamme hiekkateitä puhuimme elämästä, kaamoksesta, aloeverasta, unelmista, Euroopan maiden erilaisista palkkatasoista, slangisanoista ja kokemuksista, jotka ovat muovanneet meistä sellaisia, joita tänä päivänä olemme. 15 kilometriä rinnakkain tallattuamme meistä oli tullut ystävät.

Kaupungin valot toivottivat meidät tervetulleiksi saapuessamme hämärässä illassa Innsbruck-laakson liepeille.

Tämä oli nyt tällaista höpöhöpöä. Ensi kerralla asiaa.

Pus,

Sini

Vuorten kutsu

Saavuin toissapäivänä tutkijanurani näiltä näkymin viimeiselle työmatkalle Itävaltaan. Kohteena European Health Psychology Conference ja tekemäni kouluperustaisia liikunta- ja sedentaarisuusinterventioita kartoittavan systemaattisen tutkimuskatsauksen esittely. Ei kauhean seksikästä. 

Rakastan matkustaa, mutta työmatkalla vajoan aina kummalliseen epäolemisen tilaan. Nukun huonosti. Syön huonosti. Voin huonosti. En jotenkin vaan osaa pitää itsestäni huolta. Älyllisiä ärsykkeitä on niin paljon ja olosuhteet poikkeavat kotiolosuhteista niin rajusti, että unohdan itseni ja muutun  konferenssikoneeksi.

Vaikka maha on sekaisin itävaltalaisesta rasvaruoasta ja kuuma hotellihuone ei ole ollut mikään levollinen rentoutumisen tyyssija, on Innsbruck yllättänyt minut täysin. En nimittäin saa katsettani irti taivaan rajasta. Arvatkaa mitä siellä on? Vuoria. Uskomattomia, jylhiä, itkettävän kauniita vuoria silmän kantamattomiin. 

Kahteenkymmeneen vuoteen en ole nähnyt vuoria näin läheltä. Viime päivät olenkin käyskennellyt pastellinsävyisen kaupungin katuja ja hiljaa ihaillut horisontissa häämöttäviä vuoren huippuja. Tätä lähemmäs pyhän kokemusta en taida päästä. Pilviverhoiltujen huippujen keskellä tuntuu kuin maapallo olisi ottanut minut syliinsä.

Tiesittekö että saksan kielessä on oma termi sille tunteelle, kun ihmisen valtaa vuoria nähdessään tavaton kaipuu päästä niille vaeltamaan. Vuorten kutsu. Saksaa taitamattomana en tietenkään muista mikä tämä termi on vaikka sitä seitsemän kertaa kyselin kyseisessä maassa vuosia viettäneeltä kollegaltani.

Tänään vastasimme kutsuun ja kipusimme parin sadan metrin korkeuteen. Korvat lukossa samoilin kiitollisuutta täynnä hiekkateitä ylöspäin. 

Nyt olen takaisin hotellihuoneessa, jossa ikkunan roolia ajaa pieni lasimaalattu luukku. Klaustrofobia ja epäolemisen tila iskee taas päälle, enkä saa kirjoittua enempää. Loppuun haluan kuitenkin antaa pienen kehotuksen: Etsi itsellesi paikka, jossa planeettamme kauneus kolahtaa niin, että henki salpautuu kiitollisuudesta. Tunne on aika tajunnanräjäyttävä. 

Pus, 

Sini

Kuppi nurin!

Mulla meni heinäkuussa kuppi nurin. Meni hermo ja alkoholi lakkasi maistumasta. Tai tarkemmin sanottuna ei se alkoholi noin niinkuin hyvän viinin muodossa lakannut maistumasta, mutta juopottelun seuraukset lakkasivat.

Alustetaan vähän, ettei tästä nyt vallan synny vääränlaisia vaikutelmia...

En ole koskaan kuulunut siihen kansanryhmään, jonka jokaviikkoinen kohokohta käynnistyy perjantain ensimmäisen bissen sihahduksesta ja päättyy sunnuntain tasottaviin ja darralättyyn. Olen kuitenkin tykännyt käydä tyttöjen kanssa ulkona: laittautua, juoruta, humaltua ihanasti pirskahtelevasta skumpasta ja tanssia. Joskus olen tanssinut läpi yön niin, etteivät jalat meinanneet jaksaa kantaa eteisestä sänkyyn asti... jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Kun aloin pari vuotta sitten kuntoilemaan äkkäsin nopeasti, etteivät alkoholi ja salitreeni oikein sovi yksiin. Aloin tarkkailla alkoholinkäyttöäni. Välillä jätin kolmannen viinilasin nauttimatta, välillä en. Enenevissä määrin kuitenkin podin syyllisyyttä ja pahaa mieltä hauskanpitoa seuraavista sunnuntaipäänsäryistä.

Ruoanlaittoviini kuuluu edelleen aina silloin tällöin mun lauantai-iltaan. Mutta nykyään se tarkoittaa vain yhtä lasillista tarkoin valittua herkkua. Ei kolmea. Ei edes kahta. (Kuvassa Plan B, suosittelen)

Ennen heinäkuista päätöstäni alkoholin käytön huomattavasta vähentämisestä luulin, että viinistä luopuminen merkitsisi luopumista kaikesta hauskasta, rentouttavasta, vapautuneesta ja villistä. Niin luulee moni muukin suomalainen. Olette varmasti joskus kuulleet jonkun toteavan, että "Mä tulisin kyllä sinne keikalle perjantaina, mutta kun mulla on töitä lauantaina puoliltapäivin, niin en oikein voi dokaa." Ahaa, ymmärrän, olette ehkä nyökytelleet empaattisesti. 

Juttu nyt on niin, että mä en ymmärrä. Keikalla voi kyllä käydä, vaikka lasissa olisikin vichyä viinin sijaan. En ymmärrä, missä vaiheessa musta oli tullut niin rajoittunut, että uskalsin olla villi ja riehakas vain viiinipäissäni. Aloin kokea, että alkoholi oli saanut paljon suuremman roolin elämässäni kuin halusin sille antaa. 

   

Vessaselfie kesähäissä. Kuvassa kello 3 ja promilleja veressä pyöreä nolla.

Heinäkuisella Barcelonan reissulla alkuloman tissuteltuani tuli raja vastaan. En saanut viinistä tai oluesta edes mitään nautintoa. Päinvastoin olo oli sumuinen jo yhden bissen jälkeen. Aamulla olin väsynyt ja ärtyisä. Kuppi meni kertakaikkisesti nurin. Loppureissun nautin ihania alkoholittomia mojitoja, inkivääridrinksuja ja sangrioita. Barcelonalaisravintoloilla tuntui olevan aina jokin herkullinen holiton erikoisuus. 

Holiton inkivääri-minttudrinksu ja tyyliin sopivat kynnet.

Tällä hetkellä koen, että en ole luopunut mistään. Kohta ollaan syyskuussa enkä voisi kuvitella enää viettäväni lauantai-iltojani humalanhuuruisena. Luopumisen sijaan koen saaneeni paljon. Olen saanut virkeät sunnuntait. Olen saanut viikonloppuiset aamusalit ja omaa aikaa ennen kuin muut heräilevät. Olen saanut rikkaamman mielikuvituksen - baarihengailulle on paljon vaihtoehtoja. Olen käynyt hyvillä keikoilla fiilistelemässä. Olen notkunut Aleksanterinkadulla katusoittamassa. Olen istunut hämärtyvässä puistossa hyvässä seurassa ja huvittunut loppukesän helteestä hämmentyneistä kimalaisista. Olen saanut vahvemman itseluottamuksen, joka ei kaipaa 5-12 prosenttisia boostereita. 

Vihervesi - tämänhetkinen lempidrinkkini. Usko tai älä.

Sunnuntai-aamunaama. Jotenkin olisin kuvitellut, että saan vähän hehkeämmän ulkonäön? 

Noh, kaikkea ei voine vaatia.

Tähän piti kirjoittaa jokin naseva loppukaneetti, mutta sellaista ei syntynyt. Sen sijaan tuli mieleen tuhat muuta ajatusta tästä aiheesta, joita en kuitenkaan jaksa näpytellä tältä istumalta. Olkoon tämä nyt tässä tältä erää. Palataan astialle.

Raikasta maanantaita! <3

Pus,

Sini

Muoks! Tulihan se loppukaneetti, tällä kertaa parin kysymyksen muodossa: Mitä kupin ottaminen tai ottamatta jättäminen sulle merkitsee? Mitä sinä voisit saada kumoamalla kuppisi nurin? 

Kumpi sulla on?

Ajattelin pitkään, että "mä en ole liikunnallinen" ja että "mä olen luonnostani tällainen naisellisen pyöreä" ja että "mä nyt ylipäätään olen vähän huono". Samalla, kun ajattelin näin, ajattelin myös että "en mä viitsi edes kokeilla" ja että "ei siitä ole mitään hyötyä" ja että "jos nyt ei kuitenkaan".

Toisin sanoen, ajattelin, että mulla on joku pysyvä epäliikunnallisuuteen johtava ominaisuus, jonka vuoksi mulla ei ole mitään saumaa kehittyä, eli ei kannata edes yrittää. Nyt ajattelen, että taisin olla väärässä ja kerron teille miksi.

Professori Carol Dweck Stanfordin yliopistosta on tehnyt vuosikymmeniä tutkimusta motivaatiosta, persoonallisuudesta ja kehittymisestä ja esittää seuraavaa: Ihmisellä on usein tietynlainen omaksuttu "mindset". Tämä mindset kertoo, mistä yksilö uskoo kyvykkyytensä kumpuavan. Yhdet ajattelevat, että heidän menestyksensä perustuu sisäsyntyiseen taitavuuteen. Toiset puolestaan uskovat että kova työ, oppiminen, treenaaminen ja periksiantamattomuus johtavat menestykseen. 

Näiden kahden ero on, että ne joilla on ensimmäisen kuvauksen kaltainen ns. "fixed mindset" jäävät helposti jumiin omien rajoittavien uskomustensa sisälle, kun taas ne, joilla on jälkimmäisen kaltainen "growth mindset" uskaltavat jahdata unelmiaan, kokeilla, epäonnistua ja kokeilla uudelleen. Fixed mindsetin omaavat ihmiset pelkäävät epäonnistumisia, koska hitto vieköön - onhan se pelottavaa mokata, jos ajattelee, että megafail johtuu siitä, että on itse huono / tyhmä / harvinaislaatuisen kehno ja lahjaton ihminen! Growth mindset taas ohjaa ihmistä tarkastelemaan epäonnistumista oppimistilaisuutena. Jos nyt ei onnistanut jatka yrittämistä ja menestys on taattu.

Aloitin matkani personal traineriksi aikalailla tyhjästä noin kaksi vuotta sitten. Pohjakuntoni oli nimittäin olematon, en tiennyt mitään salilla käymisestä, ruokailutottumukseni olivat vähän sinnepäin, tyypillinen päiväni kului istuen ja lukien tai telkkaria katsoen ja sairastin vuosittain noin kuusi pahaa flunssaa. En ollut mikään terveysihminen enkä todellakaan ajatellut olevani "sellainen liikunnallinen tyyppi". 

Jotenkin mä kuitenkin aloin uskomaan, että mitä jos... mitä jos musta kuitenkin olisi tähän? Omaksuin kasvuun ja mahdollisuuksiin suuntautuvan growth mindsetin. Nyt olen kohtuullisessa fyysisessä kunnossa, personal trainer opinnot plakkarissa ja oma yritystoiminta aluillaan. Maasta ei vieläkään nouse kuin vähän reilu oman painon verran rautaa, mutta mä olen piru vie matkalla! (Sitä paitsi disclaimerina täytyy todeta, että jos treenaatte mavea, hiokaa ensin tekniikka kuntoon ja käykää sitten vasta kiskomaan isompia lasteja.)

Se yhteistyökuvio, jonka eilen kerroin prakanneen.... arvatkaas miten sille kävi? Siinä kävi niin, että mä sain toissapäivänä sähköpostin yrityksestä, johon olin hakenut hommiin. Viestissä luki kutakuinkin näin:

"Hei Sini, Kiitos mielenkiinnostasi yritystämme kohtaan, mutta tällä kertaa emme valinneet sinua!" 

Ensin ajattelin, että:

"Selvä. Mä olen paska personal trainer. Kukaan ei halua mua. Ne varmaan sai musta arrogantin ja ikävän kuvan. Ehkä mun lihakset oli liian pienet niiden makuun."  

Jos mä olisin jäänyt jumiin tällaiseen fixed mindsetiin, mä olisin hyväksynyt tappioni ja antanut olla. Sen sijaan laitoin takaisin viestin, joka meni kutakuinkin näin:

"Hei, kiitos viestistänne! Ammatillisen kehittymiseni kannalta olisin todella kiitollinen, jos saisin lyhyet perustelut / kehitysideat siihen, mitä olisin voinut tehdä paremmin, jotta olisin ollut sopivampi kandidaatti tiimiinne." 

Eilen soi puhelin. Se oli kyseisen yrityksen edustaja, joka sanoi, että oli erittäin iloinen, kun laitoin hänelle viestiä. Minua ei nimittäin oltu valittu hakemaani tehtävään siksi, että olivat huolissaan siitä, että olen "ylikoulutettu" personal training alalle ja karkaan ensimmäisen tutkimusmahdollisuuden tullen takaisin yliopiston hoteisiin. Nyt, kun olivat saaneet meilini, muuttivat kuitenkin mieltään ja olisivat kiinnostuneet mahdollisesti vielä hieman laajemmasta yhteistyökuviosta. Tapaaminen järjestyi syyskuun alkuun. Tämän tarinan opetus lienee niin ilmeinen, että sitä on turha alleviivata. 

Loppukysymykseni siis kuuluu:

Kumpi sulla on?

Pus,

Sini

Mutta entä jos ei jaksa?

Entä jos joskus on yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei vaan JAKSA lähteä treenaamaan. Ei sitten niin mitenkään. Onko pakko? 

Ei. Ei ole pakko. Joskus on jopa järkevämpää himmata hieman, jos kierrokset käy treenin ulkopuolisessa elämässä kovin kovalla. Kerron teille nyt esimerkin eiliseltä omasta arjestani.

Mä yleensä nautin treenistä. Treenaan mieluusti viikonloppuisin ja vapaalla. Kesälomalla pidin lomaa töistä, en kuntosalista tai lenkkipoluista. Nautin itseasiassa treenistä niin paljon, että päätin lopettaa työni tutkijana ja siirtyä levittämään treeni-iloa ihmisille oman Spark Training yrityksen muodossa. 

Tämä siirtymä on nyt akuutisti päällä ja ottaa välillä vähän koville. Tänään luki kalenterissa yläkroppatreeni. Työpäivä yliopistolla venyi kuitenkin pitkäksi, kun yritin paketoida kesken jääneitä hommia. Työpäivän päätteeksi sain sähköpostin, jossa kävi ilmi, että yhteistyökuvio, jota olin käynnistellyt tyrehtyi alkutekijöihinsä. Työpaikkani pihaportista ulos astuessani alkoi salamoida ja sataa rakeita sellaisella teholla, että sateenvarjo sanoi itsensä irti. 

Pääsin kotiin. Menin kylppärin lattialle istumaan ja itkemään väsymystäni. Söin päivällisen. Puin treenivaatteet nyyhkyttäen päälle läpsien itseäni samalla naamalle. Ryhdistäydy nyt nainen! Kohta laitetaan Musta Barbaari soimaan ja kiskotaan pumppi päälle!! 

No ei jum*****a kiskottu. Treenivaatteet päällä jatkoin itseni hyödytöntä psyykkausta, kunnes tajusin luovuttaa. Kaiken muutoksen ja emotionaalisen turbulenssin keskellä parasta mitä voin itselleni tehdä oli helliä kehoani kupillisella piparminttuteetä ja rullailla kireydet pois foamrollerilla. 

Kun asettaa itselleen treenitavoitteita ja tekee suunnitelmia, kannattaa jättää tilaa ihmisyydelle. 

On toki hyvä, että on keinoja, joilla varmistaa, että liikunta toteutuu silloinkin, kun laiskottaa. Lenkkarit oven pielessä, treenivaatteet tuolin selkämyksellä ja palautusjuoma valmiina kassissa ovat hyviä ympäristövihjeitä, jotka potkivat meidän salille sellaisinakin päivinä kun ei huvita ja digiboksi pullistelee kuudesta nauhoitetusta salkkarijaksosta. 

Joskus keho tarvitsee kuitenkin enemmän palauttavaa ja rentouttavaa liikettä kuin repivää rääkkiä. Psyykkisesti ylikuormittuneen ihmisen ei ole funktionaalista ylikuormittaa itseään ylitreenaamalla. Sen sijaan treeniohjelma kannattaa tällaisina kuormituksen ajanjaksoina rakentaa esimerkiksi rauhallisten lenkkien, liikkuvuusharjoittelun ja muun kehoa ja mieltä rauhoittava liikkeen varaan. Raskasta treeniä annostellaan tähän kokonaisuuteen lähinnä mausteeksi. 

Jos mieli on äärimmäisen levoton, itkettää, kiukuttaa, ruoka ei maistu ja unet jäävät vähäisiksi, tulee nämä merkit ottaa vakavasti. Ehkä olisi syytä tarkistaa muutakin kuin treenitottumuksia?

Tällaisia oireita huomatessasi voit kysyä itseltäsi esimerkiksi seuraavat kysymykset:

- Kuinka pitkään ylikuormitusta on jatkunut (päivä, viikko, kuukausia, vuosia)?

- Tunnistatko mistä ylikuormitus johtuu (työt, perhe, rahavaikeudet, ym)?

- Pystytkö itse vaikuttamaan kuormituksen määrään? Onko jotain valintoja, joilla voisit helpottaa omaa jaksamistasi?

Jos kuormitus on akuuttia ja sillä on selkeästi rajattu syy (lapsi sairaana, puoliso työmatkalla, ei unta kolmeen yöhön), voit hyvin jättää lenkkarit oven pieleen, sallia itsellesi rauhallisen iltahetken salkkareiden ääressä, ja buukata treeniajan sitten vaikka viikonlopulle, kun puoliso on palannut tien päältä. Jos kuormitus sen sijaan on kroonista, kannattaa tarkastella omia valintojaan laajemmin ja miettiä keinoja, joilla lievittää tilannetta. 

Pus,

Sini

Ps. Foamroller sivustolta saat koodilla sparktraining 10 % alennusta, mikäli innostut itsekin rullailemaan jumeja pois kropasta.

Pps: Jos toivotte voin kirjoittaa rullauksesta pidemminkin juttua :)

Ripaus taikaa

Tänä aamuna heräsin kellon pärinään, vaikka uni vielä painoi silmäluomia väkisin kiinni. Ensimmäistä kertaa kesähelteiden jälkeen palelin, join kupin lämmintä kahvia ja katselin keittiön ikkunasta kuinka ulkona sataa. 

Ajattelin, että tämä alkava viikko kaipaa ripauksen taikaa ja kaivoin esiin valokuvat, jotka otin perjantai-iltana Linnanmäellä. 

Syksyn tullen aistit terästyvät ja kesän pehmentämät aivot alkavat taas rullata. Tervehdin vaihtuvaa vuodenaikaa ja nautiskelen sen virtauksesta. Tämä kaikki kestää vain hetken ja seuraavista ei ole takeita. Siksi nautin enkä taistele vastaan.

Mirel Wagner esiintyi perjantaina Luomustudion järjestämässä indieillassa. Keikkaa kuunnellessani tuumailin, kuinka hienoa on, että tuon keikan alkaessa hätäisesti tervehtivän ja biisien välissä vettä kulauttavan ujon tytön kappaleissa heijastuva sielunmaisema vie kuulijat syvälle etelään maissipeltojen keskelle, jossa parhaat neuvot saadaan viisailta äideiltä, kuulla on suuri keltainen maha ja kaivoon kurkistaessaan näkee pelottavia heijastuksia. 

Siinä jos missä oli ripaus taikaa.

Pus

Sini

Raskaat päivät vaativat raskaita painoja

Viime päivät irtisanoutumiseni jälkeen ovat olleet käsittämättömän raskaita. Menemättä yksityiskohtiin olen saanut osakseni oivan lastillisen lantaa.

Shitstormeissa on se ikävä puoli, että ne vievät kaiken energian. Elämänpiiri kiristyy ja kaikki voima tuntuu hupenevan vain tolpillaan pysymiseen. En yleensä menetä ruokahaluani tai yöuniani vastoinkäymisten edessä, mutta aamupuuro ei ole uponnut ja yöllä olen laskenut lampaita, jotka eivät vain lopu.

Tänään keräsin itseni. Kävin erään kuntosaliketjun työhaastattelussa, joka meni olosuhteisiin nähden hienosti. Tapasin uuden personal training asiakkaan, jonka kanssa teimme sopimuksen vuoden mittaisesta yhteistyöstä. Ja päivän päätteeksi suuntasin salille purkamaan viime päivien pettymykseni rautaan - ja kyllä tekikin hyvää. Kaiken henkisen sekavuuden keskellä, painojen nostelu on parhaimmillaan äärimmäisen meditatiivista.

Jos tästä viikosta jotain jää käteen niin se on tämä: Mä olen tehnyt päätökseni ja seison sen takana suoraselkäisenä ja taipumatta. Mulla on oikeus valita itse, mitä elämässäni haluan. Mä saan muuttaa mieltäni ja kääntää kurssia. Mä en ole luovuttanut vaan aloittanut uutta. Ja oh boy, odottakaahan, kun pääsen kunnolla vauhtiin! 

Pus,

Sini

SUP-symboliikkaa ja vaikeita valintoja

Keskiviikkohuomenta!

Viime viikkoni kului elämäni suurimpia päätöksiä punnitessa ja alkuviikko niitä toimeenpaniessa. Eli ei tässä sen kummempia.... :) 

Olin tuuminut mielessäni, kirjoittanut paperille, keskustellut ihmisten kanssa, joiden arviointikykyyn luotan, tuuminut lisää, innostunut, lannistunut, rohkaistunut, pelännyt, soudannut ja huovannut. Maanantaina homma ratkesi, mutta samalla, kun kerron mihin suuntaan, haluan kertoa teille suppailusta, jota kävin kokeilemassa viime viikolla. Huomasin nimittäin mielenkiintoisia yhtymäkohtia tämän lajikokeilun ja tulevaisuuteeni liittyvien pohdintojen välillä. 

Kun kaverini ehdotti suppailua, olin aluksi ehdottoman innoissani ajatuksesta päästä kokeilemaan uutta tapaa liikkua ja haastaa kehoni. Seistessäni siinä Cafe Regattan laiturilla odottamassa vuoroani kiivetä tuolle kiikkerälle laudalle, mieleeni hiipi pelkoa. Mitä jos horjun? Mitä jos olen aidosti oikeasti aivan susipaska ja nolaan itseni? Mitä jos en edes pääse laudalle, vaan pärskähdän naamalleni rantakaislikkoon? Olen aina ollut turvallisuushakuinen valinnoissani. Olen valinnut lajeja, joissa tiedän olevani edes kohtalaisen hyvä.  En ole kokeillut sirkusta, boulderointia, suppailua tai muutakaan mitkä kuulostavat erihauskalta, mutta missä en voi ennustaa onnistunko vai mokaanko. Juokseminen. Kaikkihan osaavat juosta ainakin jotenkuten. Se on ihmiselle luontainen tapa liikkua. Niinpä olen juossut. Olen juossut hieman pidemmälle kuin olisi tarvetta ja haastanut itseni tekemään pidempiä ja pidempiä lenkkejä. Veren maku suussa olen hoippunut lenkiltä kotiin, rojahtanut eteisen lattialle ja taputellut itseäni olalle suorituksesta.

Samalla tavalla olen tehnyt uravalinnoissani. Koittanut valita itselleni turvallisen, mutta kunnianhimoisimman mahdollisen tavoitteen. Minulle tuo tavoite oli tulla isona tutkijaksi. Tutkiminen on vähän kuin ylipitkä juoksulenkki. Matka akateemiseen kunniaan on vaikea ja tuskainen, mutta ehkä lopussa kiitos seisoo? Nyt olen kuitenkin kokeillut työkseni tutkimista pari vuotta ja samalla kaivannut muuta. Olen kaivannut ihmisten pariin. Olen kaivannut liikettä. Olen kaivannut sitä tunnetta kun astuu kiikkerälle laudalle kroppa pelosta täristen. Asettuu ensin polvilleen ja sydämentykytysten tasaantuessa uskaltaa nousta seisomaan huomatakseen, että tämähän sujuu! 

Maanantaina ilmoitin, että minä en aloita syksyllä väitöskirjan tekoa. Maanantaina allekirjoitin ohjaajan työsopimuksen  lasten liikuntailtapäiväkerhossa. Huomenna käyn kuulemassa työmahdollisuuksista eräässä kasvavassa kuntosaliketjussa. Perjantaina saan tietää vähän lisää tulevaisuuden mahdollisuuksistani muusikkona. Viikonloppuna ajattelin kirjoittaa tulevan terveyskäyttäytymisen muutokseen erikoistuvan yritykseni liiketoimintasuunnitelmaa. Palatakseni lopuksi vielä tähän hataraan SUP-symboliikkaan: Lauta on kiikkerä ja vähän pelottaa, mutta ajattelin nyt hetken ajelehtia aallokossa ja nautiskella matkasta. Koska matkalla on enemmän väliä kuin sillä minne päätyy. 

Pus,

Sini

Vegan Restoran V

Moikka!

Lupasin kertoa teille Tallinnan parhaasta ravintolasta, joten tässä tulee lämmin suositus!

Ennen matkaamme olin kuullut kolmelta taholta kaupunkiin huhtikuussa avatusta vegaaniravintola V:stä. Koska tiesin matkatoverini olevan avoin erilaisille kokeiluille, ja koska itse kasvissyöjänä olin innoissani mahdollisuudesta päästä menun ääreen, jossa kaikki vaihtoehdot sopivat ruokavaliooni, valikoitui V lauantai-illan ykköskohteeksi.

Meillä kävi niin hauska tuuri, että ravintola oli aivan hotelliamme vastapäätä. Patikointi päivälliselle ei ollut pitkä. Ulkoapäin ravintola näytti piskuiselta. Siinä oli soma muutaman hengen istuttava terassi ja sisällä kotoisaa. Mikäli olette menossa V:hen viikonloppuna tai turistiaikaan, kannattaa siis ehdottomasti varata pöytä etukäteen. Me tähtäsimme päivälliselle seitsemän jälkeen, mutta ravintola oli ääriään myöten täynnä. Ystävällinen henkilökunta kehotti meitä kuitenkin tulemaan takaisin 20 minuutin kuluttua, ja kappas, pääsimme terassille nauttimaan lämpöisestä kesäillasta. 

Menu oli kiinnostava, mutta helposti lähestyttävä. Vaihtoehtoja oli varsin sopivasti ja hinnat huokeat - mitä muuta voit ravintolalta toivoa? Koska olimme syöneet tuhdin lounaan, päädyimme molemmat tilaamaan vain pääruoan ja jälkkärin.

Minä tilasin linssimuhennoksella täytettyä keltaista kesäkurpitsaa ja marinoitua tofua parsakaalipedillä. Annoksessa oli mitä ihanin appelsiini-tahinikastike. Maistettuani ensimmäisen haarukallisen olin makunirvanassa. 

Siskoni tilasi kikherneburgerin paahdetuilla uunijuureksilla. Toki työnsin haarukkani tähänkin - ai että!

Jälkiruoka oli aterian mielenkiintoisin osuus. Päätin rohkaistua tilaamaan avokado-kookospuddingin mansikka-minttusalaatilla. Annoksen pohjalla oli yllätyksenä vielä pehmeää taatelikaramellia. Annos ei ollut liian makea - minua ilahdutti, että ravintolasta löytyy jälkiruoka, jossa ei ole lisättyä valkoista sokeria.

Siskoni tilasi jälkiruoaksi palan ihanan violettia raakakakkua. Pääruoat, jälkiruoat ja juomat kustansivat yhteensä vain 24 euroa (en vaan tajuu, joskus elämä on halpaa).

Pidimme ravintolasta niin paljon, että varasimme pöydän seuraavalle päivälle lounasaikaan, jolloin  pääsimme sisälle ihastelemaan ravintolan tunnelmaa toisesta kulmasta.Täytyy muuten todeta, että palvelu V:ssä oli erinomaista. Ystävällistä ja mutkatonta.

Lounaalla nautiskelin talon raikasta jääteetä (jälleen vähäsokeriseen linjaani sopivaa). Ulkolämpötila hipoi 35 astetta ja sisälämpötila samaten, joten virkistys tuli tarpeeseen.

Pikkusiskoni nautti lounaalla pastasta ja linssipyöryköistä tomaattikastikkeessa. Tällä kertaa annoin hänen tuhota annoksensa itse.Mä puolestani tilasin ruokani alkupalalistalta. Erilaisia toinen toistaan täydellisempiä tahnoja, marinoitua tofua, aurinkoikuivattua tomaattia ja oliiveja. Mukana tuli leipää, joka oli tahnojen kanssa arvatenkin namia.

Jälkkäriksi jaoimme suklaakuppikakun. Makeaa, pehmeää, täyteläistä. Ja kauniskin vielä. Valokuva on itseasiassa vähän feikattu, koska olin jo syönyt kuorrutetta aikamoisen haarukallisen tuolta toiselta puolelta ennen kuin muistin räpsäistä foton. 

Matkakumppanini sanoin: "Taisin löytää uuden lempiravintolan."

Pus

Sini

Tallinn

Aurinkoista tiistaita kaikille!

Kirjoitan nyt pikaisen kuulumispäivityksen ja pläjäytän viikonloppuni kuvina kehiin. Tämä piti tehdä jo eilen, mutta niin piti moni muukin asia, joten lykkäätilykkääjaniinedelleen. Myöhemmin saatte vielä teemoitellumpaa pohdintaa viime päiviltä. 

Pääsin nauttimaan viikonlopun ajan Tallinnan suloisesta kesästä mitä suloisimman matkaseuralaisen, pikkusiskoni kanssa. <3 Matka alkoi kannella päivää paistatellen. Juttelimme ja nauroimme ääneen, kun pienet taaperot hihkuivat riemusta yrittäessään nojata tuuleen. Päästin irti viime viikon työstressistä (kyllä, kaksi viikkoa takana ja täysi tohina päällä) ja hengitin.

Olimme varanneet mitä ihanimman hotellin vanhan kaupungin ytimestä. St. Petersbourg oli hurmaava yhdistelmä modernia ja vanhaa, ylellistä ja kotoisaa. Tyynyt olivat muhkeat, ikkunaverhot raskasta tummanpunaista samettia, sisustuselementit venäläisittäin niin sopivasti vähän liikaa.

Mulla on aina ollut viehätys ikkunalautoihin, joilla voi istua. Saman viehätyksen jakoi ilmeisesti hotellihuoneemme sisustanut henkilö, sillä leveää ikkunalautaa koristi kaksi muhkeaa sisustustyynyä, joihin nojailla.

Ohjelmassa meillä oli lauantaille kiertelyä, shoppailua ja hyvää ruokaa. Sunnuntaina olimme varanneet siskolle kampaajan. Ohjelma oli siis juuri sitä, mitä rennolla tyttöjen hemmottelureissulla kuuluukin olla. Mä valokuvailin minkä kerkesin - toisinaan itseäni peilin kautta.

Tallinnan vanha kaupunki oli kaunis kuten aina. Loppukesän tunnelmassa on jotain niin viehättävää. Huomasin, että olen saapunut siihen pisteeseen kesässä, kun en enää pelkää sen loppumista enkä haikaile menneitä alkukesän päiviä. Elokuussa jokainen lämmin päivä on kuin pieni lahja tai bonus, eräänlaista jatkoaikaa ennen syksyyn siirtymistä.

Tällä reissulla nautin jopa laivamatkoista, vaikka yleensä tapaan kutsua kaikkia kelluvia Gabrielloja, Marielloja ja muita elloja helvetin humaltuneiksi esikartanoiksi. Paluupaatilla luin Tove Janssonin elämäkertaa, söin ituja, haaveilin ja lepuutin kävelemisestä väsyneitä jalkojani. 

 

Loppuun vielä kuva mitä parhaimmasta matkakaverista.

Iloa ja tsemppiä viikonalkuun! Mä palailen vielä tosiaan myöhemmin Tallinnan tunnelmiin ja kerron teille sen parhaasta ravintolasta.

Pus,

Sini

Edit! Nyt on kyllä samaan tekstiin päässyt ihan tuhottomasti hunajaisia adjektiiveja. Huomaa että hahmottelin tämän blogautuksen eilen, kun olin vkl jälkeen vielä auvoisissa fiiliksissä. Pahoittelut kaikille niille, jotka kärsivät kanssani samasta huonontuulentiistaisyndroomasta ja ärsyyntyvät päivityksen yltiöpositiivisuudesta.  ;)