Eilen valitin itävaltalaista ruokaa ja epäolemisen tilaa. Koska valittaminen ei oikein sovi pirtaani, päätin tänään korjata tilanteen. Alla kuvallinen reportaasi korjausliikkeestä.
Puolilta päivin tapahtui seuraavaa: Hylkäsimme yliopiston ja konferenssilounaan. Kävimme ravintolassa nimeltään Chez Nico. Chez Nicossa oli yksi lounasmenuvaihtoehto ja yksi söötti kokki. Ehkä Nico itse? Oli kuka oli, mutta söötti oli jokatapauksessa.
Alkuruoka oli mangoldikeitto. Seuralaiseni osuvasti totesi, että keitto oli kuin sauna suussa. Tulista ja kuumaa, mutta samaan aikaan pehmeää ja pyöreää.
Ruokakeskustelut pyörivät terveyspsykologien ekologisen vastuun ja kansallisten ravitsemussuositusten ympärillä. Samaan aikaan sukat pyörivät jaloissani, kun herkuttelin annnoksella kasvisratatouillea, persilja-kvinoa-höystöä, jogurttikastiketta, kurpitsaa ja hummusta.
Jälkiruokana Chez Nico tarjoili hajuvesihötäkkää, eli laventelimoussea, keksimuruilla, karhunvatukoilla ja punajuurikiehkuroilla. Itse hyppäsin yli tämän makuelämyksen, mutta otin kuvan iloksenne. Kukkaro keveni noin viidellätoista eurolla. Inte paha.
Hyvin tankattuna, moottori täynnä kasvispolttoainetta lähdimme iltapäivän konfasessioiden jälkeen valloittamaan Alppeja gondolilla. Omnipotenssin vallassa minä ja bulgarialainen matkatoverini Eliza pyysimme gondoliliput vain vuoren huipulle. Alas tultaisiin patikoiden, kierien tai kontaten.
Näkymät ylhäällä salpasivat hengen. Myös oheneva vuoristoilma hoiti oman osansa tehtävästä.
Mäen nyppylältä alas katsellessa olo oli mitä elävin eikä epäolemisen tilasta ei ollut enää tietoakaan. Ainut looginen asia, mitä terveen aikuisen ihmisen mieleen tulee tällaisen onnen tunteen vallassa tehdä on tietysti lankuttaa. Niinpä lankutimme:
Matka reilun parin kilometrin korkeudesta laaksoon oli täynnä hurjia tilanteita. Kohtasimme vuoristossa lähietäisyydellä vaarallisia vuorieläimiä, joilla oli uhkaavasti kilkattavat metallikellot kaulassaan.
Kanssakulkijani Elizan olin tavannut ensimmäistä kertaa eilen lounaalla. Laskeutuessamme hiekkateitä puhuimme elämästä, kaamoksesta, aloeverasta, unelmista, Euroopan maiden erilaisista palkkatasoista, slangisanoista ja kokemuksista, jotka ovat muovanneet meistä sellaisia, joita tänä päivänä olemme. 15 kilometriä rinnakkain tallattuamme meistä oli tullut ystävät.
Kaupungin valot toivottivat meidät tervetulleiksi saapuessamme hämärässä illassa Innsbruck-laakson liepeille.
Tämä oli nyt tällaista höpöhöpöä. Ensi kerralla asiaa.
Pus,
Sini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti