Aikaisen linnun aamurituaalit

Mä olen aamuihminen. Mulle tuottaa suurta nautintoa herätä aikaisin ja tehdä sitä sun tätä ennen kuin muut ympärilläni heräävät. Se on mun salainen hetki. Mä otan etumatkaa päivään. Lapsena laitoin usein kellon soimaan puoli tuntia ennen kuin minun olisi tarvinnut herätä, jotta sain maata sängyssä ja lukea kirjaa, joka oli edellisenä iltana jäänyt jännittävään kohtaan. Aikuisena olen usein noussut varhain, käynyt lenkillä, siivonnut, lakannut kynsiä, meditoinut ym. ym. ennen puoliskoni heräämistä (mikä sinänsä on helppoa, Mr. J. kun nukkuisi vaikka iltapäivään, jos mahdollista).

Aamulenkiltä parin viikon takaa

Kesälomalla kuuntelin paljon podcasteja, joissa toistuvasti mainittiin aamurituaalit. Aamurituaalit on joka aamu toistuvia tekoja. Aamurituaalit voivat määrittää päivän sävyn, ne voivat virittää mielen ja kehon oikealle taajuudelle. Tämä on mulle hyvin järkeen käypää. Miettikääpä. On aamuja, jolloin sitä herää pissahätään 6 tunnin unien jälkeen, selaa ensin silmät ristissä somea kolme varttia sängyssä, syö aamupalaksi eilisen leffaillan popkornijämät, alkaa heräilemään vasta kolmannen kahvikupin jälkeen ja yllättää itsensä vielä puolilta päivin viimeöiset unikuolajäljet poskilla. Sitten on aamuja, kun nousee yhtä aikaa auringon kanssa, juo ison lasin vettä, pukee tennarit jalkaan, kävelee rantaan ja hengittelee aamukasteesta hapekasta ilmaa, ihastelee rantakallioiden kupeessa pesivää joutsenparia ja tuntee syvää kiitollisuutta siitä, että on elossa.

Mä haluan enemmän noita jälkimmäisiä aamuja. Niinpä päätin pari viikkoa sitten, että mun  aamurituaaleihin kuuluu tänä syksynä herätys puoli kuudelta (en suosittele tätä kaikille, ainostaan meille aamuvirkuiksi viritetyille - omalla vastuulla), iso lasi vettä, kuulokkeet korville ja lenkille. Lenkin jälkeen meditaatio, suihku, aamupala ja hetken kirjoitustuokio. Töihin ehdin puoli yhdeksäksi.

Ajattelin etukäteen, että tällaisen rutiinin ylläpitäminen vaatisi helkkaristi itsekuria, mutta oikeastaan itsekuria ei tarvita ollenkaan. Se on vähän niinkuin se rituaalin pointti. Siitä ei neuvotella, vaan se tehdään.

Tähän saakka aamurituaalia on seurannut tavallista hyväntuulisempia ja onnellisempia päiviä. Vielä on aikaista sanoa jääkö tämä uusi rituaali käyttöön ja miten se tulee syksyn mittaan muuttumaan. Aamu kerrallaan.

Aurinkoa,
Sini

Liian pitkä kiitorata

Mä olen aina ollut mestari valmistautumaan. Opiskelen, kuuntelen, luen, harjoittelen loputtomasti. Harjoittelu ja opiskelu on aina hyvä, mutta kun on kyse luovasta toiminnasta, vain tekeminen tuottaa tuloksia. Mä koen usein olevani kuin lentokone, joka kiihdyttää ja kiihdyttää kiitoradalla nousematta koskaan ilmaan. Tarpeeksi pitkään kuin aikoo aloittamatta, alkaa väkisinkin menettää itsekunnioitustaan.

Veikkaan, etten ole ainoa, joka sekoittaa harjoittelun tekemiseen. Laulutreeni on hyväksi, mutta se ei ole sama asia kuin laulaminen yleisölle. Päivittäisten havaintojen kirjaaminen harjoituksenomaisesti päiväkirjaan ei ole sama kuin uuden biisi-idean työstäminen, eikä tänne blogiin kirjoittaminen suoranaisesti edistä uuden musiikin syntymistä. Jotta mä voin olla muusikko, mun täytyy tehdä musiikkia. Ei ainoastaan valmistautua ja valmistautua ja valmistautua...

Kukaan muusikko tai muu luovan alan (tai minkään alan) ammattilainen ei ole ollut valmis aloittaessaan. Kaikkien on uskallettava aloittaa ennen kuin kokevat olevansa valmiita. Siinä tehdessä sitä sitten kasvetaan. Jos haluaa lentää, on noustava kiitoradalta taivaalle, vaikka riskit ilmassa ovat eittämättä suuremmat kuin maan pinnalla.

Päätin alkuviikosta, että tunti biisinkirjoitusta ja 30 minuuttia laulutreeniä on mun jokapäiväinen tavoitteeni. Ja kappas, tällä viikolla olen kirjoittanut kaksi biisiä. :)




Lentämisen iloa,
Sini

Uusia alkuja

Jokaiselle ihmiselle on annettu niin monta uutta alkua kuin päätämme käyttää.

Syksy on mulle aina ollut uudistumisen aikaa. Mä rakastan uusia alkuja. Rakastan tyhjiä vihkoja, leikattuja hiuksia, uusia tuttavuuksia, kukkien versoja, Uuden Vuoden päivää, aamuja. 

 Kun aloitin tämän blogin pari vuotta sitten olin siihen astisen elämäni tärkeimmässä taitekohdassa. Olin valmistunut ja päättänyt jättää työni yliopistolla ja väitöskirjahaaveet, koska tosiasiassa ne eivät koskaan olleet minun haaveitani. Olin päättänyt aloittaa alusta, tällä kertaa omilla ehdoilla ja luoda itselleni sellaisen elämän ja uran, josta olen aina haaveillut. Minulla oli selkeä ymmärrys siitä, että uuden uran rakentaminen hyvinvointialan yrittäjänä, muusikkona ja kirjoittajana tulee viemään aikaa ja vaatii minulta kärsivällisyyttä. Olin kuitenkin päättänyt aloittaa ja uusi alku maistui vapaudelta.

Sitten sain työtarjouksen. Tarjous oli liian hyvä, että siitä olisi voinut kieltäytyä. Otin työn vastaan ja omistauduin sille. Omistautumiseni kasvoi kasvamistaan, kunnes tajusin viime kevättalvena, että olin omistautunt niin paljon, että olin uhrannut lupaavasti orastaneet unelmani yrittäjyydestä ja muusikkoudesta matkan varrelle. Olin tarttunut työtarjoukseen sillä ajatuksella, että se loisi puitteet, joiden turvassa voisin toteuttaa luovia projektejani. Viimeisten kuukausien aikana olen joutunut huomaamaan, että olen käyttänyt luovan energiani lähinnä työhöni. 

Ongelma on, että minä pidän työstäni. Saan kuulla siinä ihmisten tarinoita elämästään ja saan ratkoa kiinnostavia ongelmia. Saan kirjoittaa ja kehittää visuaalisia taitojani. Minulla on ihanat työtoverit ja tulen taloudellisesti mukavasti toimeen. Saan matkustaa ja kohtaan jatkuvasti uusia haasteita, joista nautin. Pääsen esiintymään. Työn tekeminen on minulle tuttua, sen minä osaan. Se tuntuu turvalliselta. Muusikkous, kirjoittaminen ja yrittäjyys sen sijaan on vierasta ja pelottavaa.

Minä olen priorisoinut työn tekemisen luovien yritysteni edelle. Tietyn aikaa minun oli helppo perustella tämä valinta itselleni. Eipä ole enää. Mä olen turhautunut. Mulla on sellainen olo, että olen tuhlannut 28 vuotta elämästäni tekemällä liian turvallisia valintoja. Olen opiskellut ja tehnyt työtä. Ostanut kodin. En usko, että moni katsoisi elämääni ulkopuolelta ja toteaisi, että kylläpä tuo tyttö on heittänyt potentiaalinsa hukkaan. Tavallaan mä kuitenkin koen, että olen.  

Tänä kesänä mulla oli seitsemän - siis kokonaiset SEITSEMÄN viikkoa kesälomaa. Ennen näitä vapauden päiviäni hehkutin kaikille, että aion käyttää aikani kokopäiväisenä muusikkona olemiseen. Nyt sille vihdoin olisi aikaa. Vapauden päivät koittivat, mutta mä en alkanut kirjoittaa. Tai aloin, mutta vähän ja vaikeasti. Keksin remontoitavaa kotona, puuhasin puutarhassa ja näin ystäviä. Kävimme Kroatiassa lomalla ja luin kirjoja. Katsoin kolme tuotantokautta Gilmoren tyttöjä. Minä olin ansainnut lomaa. Ei aina voi olla luova ja ahkera. Kaipa mua pelotti. 

On vaikea aloittaa itselleen kaikkein tärkeimpiä asioita, jos pelkää liikaa. Mä pelkään, että en ole riittävän hyvä tekemään musiikkia ja kirjoittamaan. Mä pelkään, että istun pianon ääreen, enkä saa yhtä ainotta järkevää lausetta aikaiseksi. Mä pelkään, että me julkaistaan single, eikä kukaan halua kuunnella sitä. Mä pelkään, että mä olen heittänyt 28 vuotta hukkaan ja nyt on liian myöhäistä alkaa tekemään tätä täysillä.

Silti mä aion. Rohkeus on sitä, että menee ja tekee vaikka pelottaa. Mä en lopeta töitäni tai muuta Kreikan saaristoon kirjoittamaan rauhassa. En myy asuntoani ja heittäydy katumuusikoksi. Mutta mä alan tekemään musiikkia joka päivä. Mä alan kirjoittamaan joka päivä. Mä olen kyllästynyt olemaan pelkkä kuluttaja. Mä olen luova ja mä kirjoitan sen tässä nyt julkisesti tähän blogiini (vaikka en tiedä onko täällä ketään lukijoita), koska tiedän, että asian ääneen sanominen antaa potkua tekemiselle. Mä olen nyt paitsi itselleni myös teille velkaa sen, että toteutan luovuuttani. 

Nyt on hyvä hetki aloittaa. Aina on hyvä hetki uudelle alulle. Jokaiselle ihmiselle on annettu niin monta uutta alkua kuin päätämme käyttää.